Junibackens Killen

Joskus pienenä ponityttönä haaveilin vitivalkoisesta welshponitammasta, jonka silkinpehmeän turkin sekä jouhet aurinko kultaisi kesäiltaisin. Unelmieni poni tuoksui silloin kukkasilta, havuilta ja Showshinelta. Kuvittelin, kuinka istuin ponin selässä letittämässä sen harjaa ja suljin palmikot vaaleanpunaisilla ruseteilla. Sitten menimme naapurin pellolle ravailemaan, ilman varusteita - mä levitin käteni ja lensin ponini selässä. Tammaa ei haitannut, että suitset olivat jääneet satulahuoneeseen, meillä oli ainutlaatuinen telepaattinen yhteys.

​

Kille ei ole mitään tuollaista. Se on resuinen karvapesäke ja kulkuri. Se tuhoaa loimet kierimällä mudassa päivittäin. Se syö vasta ostetun Charles Owenin kypärän puhki, kun tulee tylsää mua odotellessa. Killellä ei voi ratsastaa ilman suitsia, koska sen mielestä se on täysin luonnotonta ja ruuna saa siitä maailmanluokan sätkyt. Kille on vaatimaton ratsu, sammalta harjassaan, ja se rakastaa mennä kovaa, oli ratsastaja sitten selässä tai vierellä. Eniten sen näkee nauttivan, kun se saa viilettää ketterästi maastoesteradalla. Oikeastaan ainoa asia, jonka voin "Unelmieni poni" -listalta rastittaa Killen kohdalla on luonnon antimista rakennettu tuoksu. Ja silti se on niin hemmetin rakas!